HomeTäydellinen elämä -SoMessaTäydellinen elämä -SoMessa

Täydellinen elämä -SoMessa

Sosiaalinen media on tullut, mutta kuinka jäädäkseen. Itse olen seikkailut eri SoMe-kanavilla puolet elämästäni, mutta ollut aloitellessani jo 21-vuotias. Olin opiskellut ATK:ta yläasteella pakolliset kolme tuntia. Enempään oppimiseen ei ollut kiinnostusta, koska kuka muka tietokoneita tarvitsisi. Siihen aikaan ei tarvinnutkaan. Kavereita etsittiin jalkaisin kavereiden suosikkikokoontumispaikoista. Askelmittareita ei ollut, eikä niitä tarvittu. Ainakaan pojille ei kehdannut soitella, koska äiti tai isä saattoi vastata puhelimeen ja ainakin uteliaat sisarukset saattoivat salakuunnella puheluita kakkospuhelimen kautta.

Kolmekymppisenä neljän lapsen äitinä perustin  ruokablogini rinnalle perheblogin, jossa kerroin arjestamme lasten kanssa. Siihen asti kunnes erosin lasteni isästä ja totesin etten voi enää kirjoittaa siten kuten haluaisin, rehellisesti.

Rehellisyys on ollut itselleni aina tärkein tienviitta. En ole koskaan ostanut lukijoita sivuilleni, enkä rajoittanut kommentointimahdollisuutta. Kommenteista on poistettu ainoastaan alatyyliset kommentit joita en sivuillani hyväksy. Eikä niitäkään ole näinä vuosina tullut kovin montaa. Nykynuoret ovat kasvaneet kännykkä kädessä ja koko maailmankuva on täysin toisenlainen kuin meillä vanhemmilla. TV-ruutujen sijaan jo pienet ovat kasvaneet toisenlaiseen maailmaan ja he osaavat käyttää näppärästi kännyköitä, tabletteja ja tietokoneita. Oma 11-vuotiaani tuhahtelee välillä kömpelyyttäni laitteita käyttäessäni ja näyttää mitä nappulaa kannattaisi painaa ja mistä voi tehdä mitäkin. Hän on nopeampi kuin ajatus.

Nuoret seuraavat ja ihannoivat itseään rohkeampia TuBettajia, Instagrammaajia, sekä Snäppääjiä. Ei ole sattumaa, miksi monista tuotteista tulee hittejä. Kun suosikkiseurattava niitä suosittelee ja käyttää, sellaisia pitää saada itsekin.

Kun blogistani tuli ruokasivusto ja ryhdyin yrittäjäksi, kävin taistoa itseni kanssa. Odottavatko asiakkaat minulta tietynlaista käyttäytymistä? Taiteilin oman minän ja työminän välimaastossa, kunnes päätin, etten voi lakata elämästä siksi, että teen tällaista työtä. Olin saanut osani selän takana puhumisesta, kun netissä puitiin olinko eronnut ja oliko lapsillani ulkomaalainen isä. Vuodet ovat vierineet ja paljon kehitystä on tapahtunut. Nykyään ihmiset uskaltavat ottaa rohkeammin yhteyttä, eikä kaikkea tarvitse enää arvailla. Nykyään sosiaalisen median eri kanavia käyttää sujuvasti kaiken ikäiset. Ennen katsottiin muiden rohkeiden päivityksiä, mutta tänä päivänä jokainen uskaltaa kertoa elämästään, myös se tavallinen maalais- tai kaupunkilaisäiti, homopoika, muutaman lapsen mummo ja jopa julkkis, joka ennen varjeli omaa elämäänsä. On helppoa olla yhteydessä myös julkisuudesta tuttuihin  henkilöihin, joille ennen lähetettiin korkeintaan kirjeitä postin kautta.

Mitä SoMessa sitten voi ja kannattaa jakaa? Jokainen vanhempi tietää neuvoa lapsiaan, että sen minkä kerran jaat, et enää saa pois. Ihan kaikkea ei kannata tietenkään jakaa, mutta onko sekään hyvä, että kanavilla jaetaan ainoastaan elämän tähtihetket tai sellaiseksi naamioidut tilanteet? Itse olen kantanut jostain syystä elämässäni aina jonkinlaista Supernaisen leimaa. Se on melkoinen titteli kannettavaksi. En halua sellaista. En ole Super, vaikka olenkin melkoisen ehtivä ja tarmokas. Olen kantanut niin paljon vastuuta nuoresta asti, että haluaisin jo tässä iässä saada vapautuksen ja luvan olla myös heikko. Siksi jaan eri kanavilla kuvia elämästämme hyvinä ja huonoina hetkinä. Ei tarvitse miettiä mitä on kenellekin kaunistellut tai valehdellut, kun voi olla tilanteessa kuin tilanteessa oma itsensä.

Meillä kaikilla on omat hyvät ja huonot hetkemme. Jos olisimme täydellisiä ja eläisimme pelkkää onnea, olisiko sekään enää kivaa? Kuinka kaikkea tätä elämää osaisi arvostaa, jos ei matkalla olisi pieniä ja välillä suurempiakin notkahduksia.

Kehitys on ollut nopeaa ja huimaa. Voiko tämä jatkua loputtomiin? En usko. Luulen että ihmiset ovat valmiita palaamaan ikään kuin juurilleen. Kaikkialta tuleva mediaähky on raskasta. Kun nukahdamme puhelin kädessä ja heräämme lukemaan aamun ensimmäisiä Facebook- ja Instagrampäivityksiä, on elämä taukoamatonta tapahtumaa täynnä.

sotkuinen keittio

Lasten näkökulmasta meidän perheessä ollaan järkyttävän tiukkapipoisia, sillä puhelimissa appsit sulkeutuvat lapsilta iltaisin klo 21.30 ja 22, jolloin kavereille viestittely on mahdotonta. Otin muutama päivä sitten tämän Kidsloxin käyttöön myös itselleni. Kun softat sulkeutuu, on pakko keksiä jotain muuta puuhaa. On ollut aika vapauttavaa kömpiä pehmoisen peiton alle lukemaan kirjaa.

Luin tänään tiedotteen (alla), josta kiinnostuin. Se sai myös pohtimaan kaikkea sitä mitä olen itse ollut ja jakanut Somekanavissa koko niiden olemassaolon aikana.

“Maryam Razavin esikoisdokkari, The Perfect Selfie avaa  ikkunan nuorten elämään Subilla 21.2.2017 klo 21
Elokuvassa seurataan suomalaisen Olivia Oraksen elämää vuoden ja näytetään myös ne hetket, joita tämä Instagram-tähti ei ole omilla tileillään jakanut. The Perfect Selfie pohtii Oraksen kautta sosiaalisen median ja todellisen maailman välistä suhdetta, ulkonäköpaineita ja tässä ajassa nuoreksi kasvamisen haasteita.
Maryam Razavin ja Jenni Salosen ohjaama The Perfect Selfie avaa nykynuorten vahvasti sosiaaliseen mediaan nojaavaa elämää Olivia Oraksen tarinan kautta. Oras on taiteilijaperheen tytär, joka elää hieman erilaista elämää kuin tavallinen teini-ikäinen. Hänellä on 20 000 seuraajaa Instagramissa, mutta sanoo, että seuraajien määrällä ei ole oikeasti merkitystä.

Lisää oma reseptisi osoitteessa omatreseptit.fi

Välillä on paha olla ja välillä menee liian lujaa. Kaikki iloisetkaan tapahtumat eivät päädy julkaistavaksi Oraan omilla tileillä.

– Kiinnosti todella paljon, miten nykynuoriso kasvaa sosiaalisen median paineen alla aikuisiksi. Muistelen, että jo oma nuoruuteni oli erittäin paineenalaista. Minulle sosiaalisen median alustat toimivat portfolion tapaisesti, nuoret puolestaan kertovat siellä ihan kaiken. Olivian sukupolvi on ensimmäinen, joka on kasvanut aikuiseksi älypuhelin kädessään. Tuntuu, ettei enää ole mitään etikettejä tai lainalaisuuksia, ohjaaja Maryam Razavi sanoo.

Dokumentti on muistutus siitä, että sosiaalisessa mediassa näytetään usein itsestä vain parhaat ja valikoidut palaset. Sosiaalisen median minäkuvan rakentamiseen käytetään paljon aikaa ja vaivaa. Kysymys siitä, kuka ihminen todellisessa maailmassa ja pohjimmiltaan on, herättää nuorissa ristiriitaisiakin tunteita.

– Dokkarissa käsitellään myös syömishäiriöitä, läheisen poismenoa, koulukiusaamista eli todella isojakin aiheita. Olivia on niin avoin ja rehellinen siitä, mitä hänen elämässään on tapahtunut tämän kahden ja puolen vuoden aikana, kun elokuvaa kuvattiin. Se auttaa nuoria uskomaan, että ei tarvitse mennä sen filtterin taakse piiloon, näyttää duckfacea ja olla cool. Elokuva avaa nuorten silmiä; että kaikilla meillä on tarina sen kuvan takana, Razavi jatkaa.”

Tämä dokkari pitää ehdottomasti katsoa lasten kanssa. Ja herätellä keskustelua siitä että pitää osata myös lukea rivien välistä. Meillä kaikilla on ilomme ja surumme. Ja lupa olla omanlaisia uniikkeja ihmisiä, joita elämän myrskyt toisinaan heiluttavat.

Kati

(Seuraava kirjoitus) »


blogi.hellapoliisi.fi
2017


| Travel Theme by: D5 Creation | Powered by: WordPress