HomeKymmenen vuotta elämästäniKymmenen vuotta elämästäni

Kymmenen vuotta elämästäni

Kymmenen vuotta

Kymmenen vuotta sitten tapahtui käänne elämässämme. Olin muuttanut lasten kanssa Itä-Helsingistä Helsingin Paloheinään erottuani 15-vuotisesta suhteestani mieheeni ja lasteni isään. Olimme olleet yhdessä 16- vuotiaasta asti. Olin ensimmäistä kertaa aivan omillani kolmekymppisenä ja neljän lapsen yksinhuoltajana. Nuorin oli vauhdikkaasti viipottava vaippaikäinen ja vanhin yläasteikäinen. Kaksi muuta siitä välistä. Kutsunkin heitä isoiksi tytöiksi ja pikkutytöiksi.

Rakastin uutta kolmen asunnon rivitalokotiamme. Viiden naisen asunnossa sai näkyä kauneus ja vaaleanpunainen. Ja sitä riitti. Seinistä tekstiileihin. Huokailin iltaisin lasten nukkuessa ja ihastelin kotiamme. Nuuhkin ulkoilmaa, ihailin valtavaa pihakoivua, jonka vehreys näkyi kesäisin sisälle asti. Olin kiitollinen kaikesta mitä meillä oli. Muistan, kuinka tuntui kuin olisimme muuttaneet lomakylään. Vain hetkeä aiemmin meille oli rakennettu omakotitaloa. Olin huojentunut, ettemme koskaan ehtineet muuttaa taloon, sillä se ei ollut rakkaudella tehty. Mieheni ja minun välillä leijui tyhjyys. Vaikka meillä oli maailman ihanimmat lapset, muuta yhteistä ei ollut enää viimeisinä vuosina. Talon rakennus oli selkeästi vedenjakaja. Me molemmat tiesimme sisimmissämme, että ajatus ei ollutkaan hyvä. Hän oli aina töissä ja minä keskityin
huolehtimaan perheestä. Järjestely tosin sopi molemmille ja neljän lapsen kanssa puuhaa riittikin. Välissä tein töitä keittiöissä, päiväkodeista vanhainkotiin.

img_1251_edit

Pienessä ajassa tapahtui paljon. Olin ollut harrastajabloggaaja kaksi vuotta. Olin perustanut yhden Suomen ensimmäisistä ruokablogeista, kun nuorin lapsista oli vain kuukauden ikäinen. Tutustuin erääseen ruokatoimittajaan eromme jälkeen aivan sattumalta. Pyysin päästä hänen mukaansa ruokakuvauksiin. Hänen innoittamanaan perustin toiminimen oikeastaan lainkaan miettimättä mihin pulaan itseni ja perheeni ajoin. Olin ollut tuossa vaiheessa lasteni kanssa vain muutaman kuukauden ilman miestä ja isää.

Lisää oma reseptisi osoitteessa omatreseptit.fi

Olin varma, ettei kukaan ikinä huolisi yksinhuoltajaa, jolla olisi niin monta lasta. Kuinka väärässä olinkaan. Sosiaalisena ihmisenä laitoin ystäväni suosituksesta deitti-ilmoituksen nettiin. Olin innoissani. Tutustuin huikeaan määrään upeita miehiä. Mukaan valtavaan joukkoon mahtui toki muutama saapasfetissi ja mammanpoika, mutta sain viiden viikon aikana viestejä noin 600-700:lta mieheltä. Nauratti. Hirvitti. Toisaalta tuntui pahalta, olihan selvää, että monille aiheutin pahan mielen rankatessani heitä kuin tomaatteja torikojulla. Tehokkaana tapasinkin tuossa ajassa seitsemän eri miestä. Laulajasta poliisiin. Ensimmäinen treffikaverini oli ruumiinavaaja. Yksi oli rauhanturvaaja. Aivan huikeita ihmisiä ihan jokainen. Monen kanssa olemme toisinaan puhelinyhteydessä vielä kymmenenkin vuoden jälkeen. Olin aivan sokaistunut siitä valtavasta tarjonnasta. Järjestin deittejä liukuhihnalta. Elämänjano oli kova. Yöt juttelin eri miesten kanssa messengerissä. Itsetuntoni nousi kohisten. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä. En kai minä vaan leiki ihmisten tunteilla? Seitsemäs mies oli sinnikkäin. Totuuden nimissä kolme seuraavaa oli jo deittijonossa. Tämä mies oli sympaattinen. Hän työskenteli radiossa ja soitti vapaa-ajallaan levyjä ravintoloissa. Tyynesti hän toi ensimmäisille treffeille kotiimme kasan suosikkilevyjäni, jotka olivat olleet muodissa vuosia aikaisemmin. En saanut edes leikkimielistä irvailua kun halusin kuunnella Tauskia ja muita vastaavia kotimaisia artisteja. Hän sanoi, että voisi jättää levyt lainaksi ja hakea myöhemmin. Näppärä tapa
tavata uudestaan! Lapset nukkuivat kun saattelin miehen aamuviideltä autolle. Joku oli aamuyön tunteina varastanut polkupyöräni jossa oli lastenistuin kiinni. Pala nousi kurkkuun. Tuntui pahalta. Yksinhuoltajana raha ei kasvanut puussa. Parkkipaikan laidalla huomasin, että pyörä oli heitetty roskakatoksen taakse, sillä ketjut olivat irronneet. Olin helpottunut.

Mies saapui seuraavana päivänä uudestaan. Hän kantoi tohkeissaan mukanaan kauppakassia ja halusi valmistaa meille kanasalaattia. Tätä hetkeä olemme nauraneet monet kerrat jälkeenpäin. Hän ei tiennyt että olin ruoka-alan ammattilainen, enkä minä sitä, että hän oli loistava tietokoneiden käytössä ja harrastanut valokuvausta pienen ikänsä. Siitä se alkoi. Luulen, että moni mies ihastui ensin nuorimpaan nappisilmäiseen tyttööni, joka oli aivan pikkiriikkinen, eikä osannut puhua kuin muutaman sanan. Arki kulki eteenpäin. Mies alkoi viihtyä luonamme. Hänen entinen tyttöystävänsä aktivoitui kahden vuoden eron jälkeen ja alkoi piinaamaan miestä. Laittoi viestiä ja soitteli, että taasko sä olet siellä lastentarhassa. Tapasin miehen vanhemmatkin ja luin rivien välistä, että sukulaiset olivat ihmeissään, että pitikö valita nainen, jolla on valmis lapsilauma. Aloin voida huonosti. Mieli oli maassa. Mietin miten ihmiset voivat pahoittaa toisen mielen tuollaisilla puheilla. Olinko huono ihminen siksi, että minulla oli ihania lapsia. Niitä maailman tärkeimpiä ihmisiä minulle.

Oli syyllinen olo, että olin niin pian tavannut uuden miehen. En varmasti ollut ensimmäiseen puoleen vuoteen helpoin mahdollinen puolisoehdokas, mutta mies pysyi visusti vierellä, lapsista huolimatta tai ehkä juuri heidän vuokseen.

Meni useita vuosia. Mies piti omaa asuntoaan ja minä omaamme. Aloin saada kummallisia oireita. Huimaus rajoitti elämää hirvittävästi. Kadut jalkojen alla tuntuivat olevan kallellaan ja kyselin aina ihmisiltä ovatko ne vinossa. TV-taso ja muut pöytätasot näyttivät silmiini vinoilta, tuntui kuin olisin kävellyt pehmeällä patjalla. Kävin lääkärissä useita kertoja. Tutkittiin sokeriarvoja, verenpainetta ja milloin mitäkin, mutta kohonnut
verenpaine oli ainoa asia joka oli pielessä. Mietin voiko alitajuntani tehdä olostani niin hirvittävän. Kärsinkö erosta tietämättäni? Pahimmillaan pelkäsin tulevani hulluksi. Olo alkoi olla ahdistava ja tukala. Sydän hakkasi, aloin pelkäämään ihmisiä ja toivoin ettei kukaan tulisi kotioven ulkopuolella vastaan, ettei tarvitsisi tervehtiä. Aloin kärsiä unettomuudesta. Huomasin pian, että unettomuus on ehkä hirveintä mitä muuten terveelle ihmiselle voi tapahtua. Kun ihminen nukkuu puoli tuntia vuorokaudessa ja lopun aikaa tekee töitä, on sanomattakin selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Aloin saada paniikki- ja ahdistuskohtauksia ja itkin usein yksin kohtaloani. Mietin mistä kaikesta olen elämässäni joutunut selviämään ja sitten sain riesakseni vielä tämänkin. Yritin kuumeisesti miettiä keinoa selviytyä siitä hirvittävästi pirulaisesta, joka toisinaan varoittamattakin alkoi kummitella mielessäni.

Tein samaan aikaan töitä koulun keittiössä ja pyöritin yritystä, joka ei aluksi tuottanut mitään. Olin alueella joka oli täysin vierasta, eikä vastaavasta ollut kokemusta asiakasyrityksilläkään. Raivasin tietä tarmolla, mutta äärimmäisen uupuneena. Ainoa työkaverini osoittautui työpaikkakiusaajaksi. Hän oli täysin arvaamaton eläkeikää lähestyvä nainen. Hän purki kaiken kiukkunsa muihin ihmisiin. Tarpeen tullen hän
kyllä keksi syyn josta sai mielestään oikeutuksen kestämättömille raivokohtauksille. Olin lopen uupunut. Paino nousi parissa vuodessa kolmekymmentä kiloa. Tuntui etten näe enää mitään ellei ihmiset ole metrin päässä. Aloin kärsiä siitä niin paljon, että en saanut mielenrauhaa ennen kuin kävin laser-leikkauksessa.

Tein kaksi vuotta 20 tuntia vuorokaudessa töitä, seitsemänä päivänä viikossa. En osannut, enkä voinut päästää irti. Kaikki pienetkin hetket töistä irtautuneena olin turhautunut ja ahdistunut. Tiesin että jos en nyt tee kaikkea tätä, ne kasaantuvat ja joudun tekemään seuraavana päivänä vielä enemmän. Äitini oli samoihin aikoihin sairastunut syöpään, joka onneksi osoittautui paikalliseksi ja hän parani siitäkin. Kerron
myöhemmin millaista oli lapsuus ja nuoruus kodissa, jossa vakava sairaus ja kuolemakin olivat useita kertoja käsin kosketeltavan todellisia asioita. En enää tiennyt mikä asia olisi syyllinen pahaan olooni. Kävin juttelemassa joitakin kertoja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, mutta en kokenut saavani siitä mitään apua. Ainoa asia jonka halusin tietää, selviänkö tästä vai tuleeko minusta tyhjyyteen tuijottava hullu. Sairaanhoitaja nauroi ja sanoi, että sinulla ei ole hätää, osaat niin hyvin jäsennellä elämääsi.

img_1956_edit

Kirjoitin kaksi ensimmäistä kirjaa päivätyön kesälomilla, pitämättä itse ensimmäistäkään vapaapäivää. Toisen ”kesäloman” jälkeen olin niin uupunut, että totesin, etten enää selviä hengissä, jos en tee asialle jotain. Kun en enää pysynyt pystyssä, soitin kirjanpitäjälle ja kysyin voisinko nostaa edes vähän palkkaa. Soitin heti perään työnantajalle ja kysyin virkavapaata työstäni. Koska virkavapaata ei myönnetty, irtisanoin itseni siitä hetkestä lukien ja otin riskin. Jäin pyörittämään yritystäni kotoa käsin. Asiakkuuksia tuli ja opin uusia asioita. Samaan aikaan voin äärimmäisen huonosti. Välillä tyhjensin astianpesukonetta useassa erässä ja lepäsin aina hetken välissä.

Elämä oli hirvittävän raskasta useita vuosia. Voin niin huonosti, että ravasin lääkäreissä selvittämässä milloin mitäkin kummallista oiretta. Kerran lääkäri otti verikokeet ja lupasi soittaa vastaukset saman viikon perjantaina. Olimme lähdössä mökille lasten kanssa. He olivat saaneet luvan ottaa kaverinsa mukaan. Sinä päivänä olin poikkeuksellisen pirteä. Iltapäivällä puhelin soi ja lääkäri totesi, että punasoluarvosi ovat siinä jamassa, että hän epäilee minulla parantumatonta verisairautta. Pyysi kuitenkin etten googleta mitään sairaudesta vaan odotan kutsua sisätautilääkärille. Puhelun loputtua googletin sairauden nimen ja jouduin paniikkiin. Yritin lasten nähden olla rauhallinen, mutta kun he olivat poissa näköpiiristä, itkin lamaantuneena. Olin samaan aikaan löytänyt liiketilan, jonka halusin vuokrata yritykselleni. Kävin katsomassa tilaa ja ihastuin. Kerroin välittäjälle, että odotan saanko kuolemantuomion vai onko kyseessä väärä hälytys. Pyysin ettei hän aktiivisesti tarjoaisi tilaa muille.

Meille tuli tilaisuus lähteä miehen kanssa Japaniin. Lääkäriaika oli vasta edessä. Tuolla matkalla voin huonosti. Todella huonosti. Olin lukenut, että elinaikaa tuossa sairaudessa saattaisi olla vain muutama vuosi. Mietin lapsiani ja sitä miten he selviäisivät jos kuolen. Lääkärin tapaaminen koitti ja muistan edelleen odotusaulan tunnelman. Olin lamaantunut. Ajattelin että tuon oven takana jollain on minun tulevaisuuteni avaimet. Rauhallinen naislääkäri kutsui sisään ja mies jäi odottamaan odotusaulaan. Lääkäri kertoi, että kuulun viiteen prosenttiin väestöstä, jonka veriarvot ovat luonnostaan sellaiset. Olin sattunut saamaan hieman kyseenalaisen lottovoiton. Ensimmäinen puhelu jonka otin sairaalan aulasta ulos päästyäni, oli kiinteistövälittäjälle. Halusin varmistaa, että liiketila olisi minulle varattu.

En koskaan unohda sitä hetkeä kun tajusin, että olin saanut uuden mahdollisuuden. Olin saanut uuden elämän, jonka olin jo vähällä menettää. Olin tehnyt töitä kotona täysipäiväisesti jo useamman vuoden. Poistuin kotoa oikeastaan ainoastaan kauppaan ja alkuvuosina viemään ja hakemaan lapsia päiväkodista. Aloitin aamulla ja lopetin aamukolmelta tai neljältä, herätäkseni uuteen päivään taas kello seitsemän. Ihmettelin mikä teki oloni niin pahaksi, kun olin kuitenkin maailman turvallisimmassa paikassa, omassa kodissani.

Näiden ajatusten kanssa oli usein aika yksinäinen olo. Ei kukaan tällaisista puhunut ääneen. Eräs kohtalotoveri löytyi, jonka kanssa kävimme asiaa läpi ja tsemppasimme toisiamme toisinaan puhelimessa. Muuten yritin vain selviytyä kaikesta siitä mitä olin luvannut kulloinkin hoitaa. Ja jotkut kadehtivat elämääni. Koska näytti siltä että saan kaiken mitä haluan ja se kaikki tulee ilmaiseksi.

Tiedän että kirjoitukseni herättää tunteita. Jotkut teistä tuntevat myötähäpeää siitä, että paljastan niin paljon. Olen parin viikon päästä 41-vuotias nainen ja tiedän, että elämä ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Kenelläkään. Moni teistä on seurannut työminääni jo 11 vuotta ja olette muodostaneet minusta sen kuvan mitä julkisuudessa on näytetty tai miten olette halunneet asiat nähdä. Haluan kertoa taustastani, jotta voitte ymmärtää paremmin sen mitä elämässäni tapahtuu tänä päivänä.

Palan halusta päästä tähän päivään ja nykyhetkeen. Mutta siitä sitten ensi kerralla=)

Kati

« (Edellinen kirjoitus)
(Seuraava kirjoitus) »


blogi.hellapoliisi.fi
2017


| Travel Theme by: D5 Creation | Powered by: WordPress